Surinaa
Takaisin pääsivulle

Adoptiota harkitsemassa Adoptiotietoutta Adoptiovanhemmat Adoptioyhteisö Adoptoidut Artikkelit Byrokratiat Juttua adoptiosta Kun tuttu adoptoi Prosessi ja odotus Uutiset
Sivukartta Tietoa tästä sivustosta
akkanen (ät) ampiaisakka piste com Kuka on Ampiaisakka?

HUOM! Tämä sivu ei edes yritä olla puolueeton ja ymmärtävä! Jossain täytyy päästää höyryä.

Pilkunviilaajan päiväkirja


Huom! Täältä on siirretty kirjoituksia Artikkelit-osioon, koska jotkut niistä eivät olleet niinkään henkilökohtaista harmistumista vaan selkeitä kannanottoja.

25.03.2005: Kasvukäyrällä vauvojen maassa

"Kasvaa hienosti omalla käyrällään", sanotaan Toukasta aina neuvolassa. Hyvä juttu. Kasvupyrähdys on tasaantumassa ja alkuaikojen vaatekoko kuukaudessa -kasvun sijaan on tullut ihan tavallinen sentti kuukaudessa -kasvu. Mutta. Sanoohan sen järkikin, että kiinalainen on pienempi lapsenakin kuin eurooppalainen, varsinkin, jos kyseessä ovat eteläkiinalainen ja pohjoiseurooppalainen. Sitä en vain ollut ajatellut, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Toukka on nyt, liukkaasti liikkuvana puolitoistavuotiaana, vajaat 80 senttiä pitkä ja hoikka kuin papukeppi. Hän käyttää 74-80-senttisiä puseroita ja 68-senttisiä housuja. Etukäteen en osannut pitää pienuutta ongelmana, sillä saahan lastenvaatteita kaikissa eri kokoryhmissä. Kuinka väärässä olinkaan! Kun puolitoistavuotias pitää samankokoisia vaatteita kuin mitä suomalaisin geenein varustetut lapset käyttävät 8-10kk vanhoina, se tarkoittaa, että vaatevalikoima on mallia "vauva". Harvassa ovat 74-senttiset kivat farkut ja leikkivaatteet, sievät tai asialliset puserot, touhuleikeissä kätevät ulkohaalarit, kylpytakit ja muut, mitä puolitoistavuotias tarvitsee. Kaikkea tätä on saatavilla pilvin pimein - mutta vasta 86-senttisille lapsille. Toukka ei tee mitään housuilla, joissa on pepussa konttausvara. Hän ei voi kunnolla liikkua vyötäröttömissä ulkohaalareissa, koska on niin hoikka, että haalari työntää häntä purjeen tavoin tuulenpuuskan sattuessa, ja on koko ajan tiellä.

Vuosi sitten en olisi tätä uskonut sanovani, mutta olen tolkuttoman kyllästynyt VAUVANvaateosastoihin! Onneksi maaginen 80 sentin rajapyykki on nyt ylitetty joissain vaatteissa ja Toukka on saanut kävelylisenssin Suomessakin. Odotan 86 senttiä kuin kuuta nousevaa, koska silloin päästään shoppailemaan pikkulasten vaatteita.

08.01.2005: Ooo äm aaa

Voi omat, lainat ja varastetut, kuinka ladattu sanapari voikaan olla oma lapsi. Olen tästä aiheesta kirjoittanut lyhyesti aiemminkin, mutta sen jälkeen olen tullut oman lapsen vanhemmaksi ja perspektiivi on laajentunut.

Suurin muutos suhtautumisessani ko. sanapariin on se, että en ajattele sen olevan omakohtainen ongelma. Kuningatartoukka on meidän oma, sehän on selvää, samoin kuin muut adolapset ovat vanhempiensa omia. Mikä olikaan ongelma? Olen unohtanut.

Ikävä kyllä maailma ei ole unohtanut. Eräskin uusi puistotuttavuus, joka jopa tuntui jotain tietävän adoptiosta, sanoi: "On se varmaan ihanaa saada tuollainen pieni - ja varmaan tuntuu ihan omalta!" Miltäs muulta se tuntuisi? Minä vain totesin ykskantaan, että ihan oma tyttö meillä onkin.

Vähän aikaa sitten maailma myös osoitti, että on meikäläiselläkin pitkä matka kaikkien perhemuotojen tasavertaiseen hyväksymiseen ja kaikkien perheiden jäsenten pitämiseen 'omina'. Verkkoklinikan palstalla käytiin keskustelua sijaisvanhemmuudesta, ja tietenkin tunteet alkoivat kuumeta kun tämä OMA-niminen kiuaskivi pudotettiin keskustelupooliin. Olin ollut siihen asti sitä mieltä, että Kuningatartoukka on meidän omamme, koska niin sanoo sekä laki että sydän. Sijaislasten kohdalla niin ei voi sanoa kuin sydän - ja sitä paitsi heidän kasvattamiseensa ja perhe-elämäänsähän sotkeentuvat paitsi sijaisvanhemmat, myös biovanhemmat ja herranjestassentään sossut. Lisäksi käsitykseni mukaan sijoitukset voivat usein purkaantua jos biovanhemmat niin haluavat ja osoittavat kykenevänsä kasvattajiksi.

Minua ja muita valistettiin hienosti varsinkin nimimerkkien Asteri ja Työntekijä toimesta. Heidän kirjoituksensa antoivat käteeni avaimen, jolla sydämessäni avautui ovi omuuden olemukseen. Oma perhe on se, mihin kukakin katsoo ensisijaisesti kuuluvansa. Sillä ei ole mitään tekemistä lain kanssa, ei jaetun vanhemmuuden tai minkään muunkaan ulkoisen tekijän. Sijaislapset pitävät sijoitusperhettä omana perheenään (ehkä omana sijoitusperheenään, mutta omana kuitenkin), ja s-vanhemmat pitävät s-lapsia ominaan (ehkä omina s-lapsinaan, mutta omina kuitenkin). Omuus on toisilleen kuulumista.

30.10.2004: Lajinsa edustaja

Vauva-lehden adoptioaiheisella keskustelupalstalla joku kysyi adoptiovanhemmilta, mitkä sivullisten kysymykset ärsyttävät. Minä vastasin rehellisesti, kuten moni muukin adoäiti. Sitten tulikin kommenttia, että kylläpäs kaikki adoptioäidit ovatkin vähästä ärsyyntyvää porukkaa! Puuttumatta nyt siihen, että minusta ärsyyntymisen aiheet eivät olleet vähäisiä, kysyn, milloin minusta ja muista vastanneista äideistä tuli Adoptioperheiden Virallisia Edustajia? Minun mielipiteeni eivät kerro yhtään mitään jostakusta muusta adoptioäidistä; en ole edes edustava esimerkki, saati kaikkien adoptioäitien äänitorvi.

Tällaista on siis olla vähemmistössä jopa naisten keskuudessa. (Naisethan ovat siis vähemmistö valtamielessä.) Jos olen ryhmän B jäsen, ja minulla on mielipide X, ulkoryhmäläiset katsovat kaikilla b:läisillä olevan mielipide X. Niinhän se toimii, näin sitä sosiaalipsykan kirjoissakin kuvaillaan. On vain vähän eri asia törmätä siihen elävässä elämässä.

17.9.2004: Uusi elämä, uudet pilkut

Vanhemmuus. Oi mikä ärsyyntymisenaiheiden runsaudensarvi!

Mistä aloittaisin? Otetaan ensiksi vaikka se seikka, että himskatti, tuo tyttöhän tuli ilman käyttöopasta! Siis useinhan huushollin hankintojen ohjeistus on puutteellinen, mutta tässä ei ole edes tarraa "tämä puoli ylöspäin". (Tosin myönnetään, että se vähentäisi Kuningatartoukan nenänöpön esteettistä tenhoa.) Olen vakuuttunut, että biovanhemmat vihitään synnytyslaitoksella vanhemmuuden salaseuraan, jossa näitä ohjekirjoja jaetaan, sillä eihän kukaan täysjärkinen voisi uskoa lapsia niin tietämättömien tumpeloiden huomaan kuin mitä itse olemme. Taivaan kiitos salaseuralaiset ovat puheliasta porukkaa ja jakavat tietoa netissä ja hiekkalaatikollakin kun vain ymmärtää kysyä.

PS. Ymmärsiväthän kaikki nyt varmasti, että kieleni on aika syvällä poskessa?

29.7.2004: Surullista elämää

Verkkoklinikan palstalla on viime aikoina keskusteltu siitä, voiko lapsettomuuden suru olla koskaan käsitelty. On esitetty huomioita, että yhteiskunnan yleensä ja jopa joidenkin sosiaalityöntekijöiden taholta lapsettomuuden surun läpikäyneitä ei uskota. Jos kertoo surreensa biolapsettomuutensa loppuun ja olevansa nyt sinut asian kanssa, puhujan kuvitellaan joko esittävän urheaa taikka kieltävän surunsa. Mutta eihän ihmisten odoteta surevan muitakaan suruja loppuelämäänsä!

steto

Kuvittele, että olet kasvanut lääkäriperheessä ja julistanut pienestä pitäen, että sinusta tulee isona lääkäri. Ainevalintasi koulussa ovat kaikki tähdänneet lääkärin uraan. Isäsi antoi sinulle ylioppilaslahjaksi stetoskoopin.

Ja sitten reputat lääkiksen pääsykokeet kerta toisensa jälkeen. Et kerta kaikkiaan pääse lääketieteelliseen opiskelemaan. Et oikein tiedä miksi, mutta läpi et vain pääse. Harmittaako? No varmasti harmittaa! Surettaako? Onko identiteetti hakusessa? Takuulla on. Mietittyäsi aikasi päätät mennä lukemaan fysiikkaa, ja kuvittelet tarinan päättyvän kaikkien mielestä onnellisesti. Toisin on. Lääketieteellisessä ja hammaslääketieteellisessä ja eläinlääketieteellisessä opiskelevat ystäväsi pudistelevat päätään empaattisesti: "Voi sinua raukkaa, kun et päässyt lääkikseen. Nyt joudut lukemaan sitä fysiikkaa." Vanhempasi vakuuttavat: "Kyllä sinä kultapieni kelpaat meille, vaikka olisit fyysikko. Kunhan olet onnellinen."

Lapsettomuuden suru on surua sellaisen menettämisestä, mitä ei koskaan ollutkaan, mutta jonka katsoi tärkeäksi osaksi omaa tulevaisuutta. Se on toiveen pirstoutumisen surua, minäkuvan hajoamisen surua, jonka jälkeen elämä täytyy rakentaa uusiksi. Silti kuten kaikkien pettymysten ja surujen kanssa käy, biolapsettomuuden yli voi päästä ja kyetä taas kurottamaan uusia asioita kohti.

Ja huomatkaa, että kaikki fyysikot eivät suinkaan ole ensin hakeneet lääkikseen.

4.5.2004: Perimmäisten kysymysten äärellä

Kaikki kunnia ystäville, tuttaville, sukulaisille ja niille sivullisille, jotka nyt H-hetken lähestyessä joutuvat kuuntelemaan tulevan äidin vaahtoamista adoptiosta: kukaan ei ole vielä kysynyt, miksi adoptoimme. Hienoa.

Se, mikä hieman hämmentää, on kuitenkin ihmisten halu tietää, miksi valitsimme Kiinan. Selitä siinä nyt sitten. Onneksi meillä on "hovikelpoinen", olemassaoleviin perhesuhteisiin viittaava vastaus valmiina, eikä kukaan sen jälkeen ihmettele.

Muita esiinnostettuja kysymyksiä: "Eikö se ole pitkä prosessi? / Onko kestänyt jo kauan?" "Kuinka vanha teille on tulossa?" "Eikö adoptoidakseen tarvitse olla rikas?" Vanhoilta kavereilta kuulemme: "Mites teidän prosessi? / Onko kuulunut mitään?" Yleisesti ottaen Milloin? on suosituin kysymys.

Kaipa tämä on sitä vanhemmuudesta maksettavaa hintaa. Bioäidit kestävät ikuisia "Milloin on laskettu aika?"-kysymyksiä, mahansilittelyä ja päivittelyä nilkkojen turpoamisesta. Adoptioäidit kestävät ikuisia "Milloin se tulee?"-kysymyksiä, ...öh. No, masuani silitettiin kyllä vappubailuissa kun huvittuneena seurasin bioraskaana olevien kohtelua, mutta ehkä sitä ei lasketa. Päänsilittelyä saamme kyllä osaksemme, ja päivittelyä neuvontajonojen pituudesta.

(Tuli tosi kesy "pilkunviilaus". Olen ihan liian onnellisen odotuksen tilassa.)

Päivitys edelliseen 10.6.: vihdoin se tapahtui!

Nyt minulta sitten kysyttiin pari päivää sitten Se Kysymys. Olen tässä tehnyt pientä projektia asiakkaan tiloissa, ja nyt näiden kevään mittaan tutuksi tulleiden kanssa tuli juttua kesänviettosuunnitelmista. Kerroin, että meillä on adoptioprosessi sellaisessa vaiheessa, että lähdemme varmaan kohtapuoliin hakemaan lasta kotiin Kiinasta. "Aaai, teille tulee lapsi?" kysyi työkaveri leveästi hymyillen. Ja minä nyökytin ja virnistin kuin Naantalin aurinko. Työkaveri jatkoi: "No miten te adoptioon päädyitte?" Hieman hämmentynyttä hymyä levittäen kohautin olkapäitä. "Me haluttiin lapsi," totesin. "D'oh."

Eipä sitten kysynyt enempää...

2.2.2004: Kaiken maailman adoptiot

Adoptoi lisko. Adoptoi monumentti. Adoptoi pihatonttu. Adoptoi lohikäärme. Adoptoi banneri. Tai vaikka puu, mistyk-ötökkä (?!), epämääräinen örkki tai kokonainen maa.

Aina välillä iskee epäilys, ymmärtävätkö lähipiiri, kaverit ja varsinkin kaukaisemmat tutut, mitä oikein on tekemässä ihminen, joka on adoptoimassa lapsen. Internet ei todellakaan tarjoa rohkaisevaa näkemystä. Onhan totta, että adoptio sanana nykyään tarkoittaa muutakin kuin lapseksiottamista, vaikka mm. Jukka Korpelan nettisivistyssanasto rajaakin sanan käytön tähän merkitykseen. Paitsi örkkien ja puiden adoptoimisesta, nykyään puhutaan myös asenteiden adoptoimisesta ja käytäntöjen adoptoimisesta (lähinnä englannin "to adopt" -sanan mukaisesti, vaikka suomekkaampi sana olisi "omaksua"). Mahtavatko tutut ja suvut nähdä sielunsa silmin pienen lohikäärmeen, vauvatontun tai pienen asenteenpojan, kun kerromme adoptioaikeistamme?

27.10.2003: Hakemuspaperiviidakko ja sen saaliseläimet

Lippua ja lappua paperin perään, selitystä, todistusta, leimaa. Kuvia. Talo edestä, talo takaa, Amppari seisoo, Kuhnuri sahaa lastenhuoneen lattialistoja... Ketä kiinnostaa, onko sängyllämme kissa ("Hei! En mä sitä sun ilokses pedannu!") tai miltä olohuoneemme näyttää? Tekeekö se meistä parempia vanhempia, jos automme arvo on 60000 euroa eikä 6000 tai 15000 (olisikin vaan)? Miten leikkaussalikertomukseni ensimmäiseltä elinvuodeltani kuuluvat Kiinan viranomaisille? Ja miksi, miksi minun pitää kuvissa näytellä Kodin Kuvalehden ihannevaimoa punaisine essuineen ja makaroonilaatikkoineen?!

Nyt nyppii ensimmäistä kertaa tämä prosessi sinällään. Tähän mennessä on nyppinyt vain hitaus, mutta nyt tämä muiden ihmisten sotkeentuminen meidän perheemme tekemiseen alkaa keittää yli. Joojoo, tiedän. (Ristii kädet, räpyttelee suuria silmiä.) Lapsen etu vaatii. Meidän täytyy antaa nämä tiedot, jotta matchaajatädit Kiinassa voivat päättää, mille lapselle meidät annetaan.

Ketä se muka palvelee, jos näyttelen naistenlehtinaista ja Kuhnuri näyttelee Oikeaa Miestä juuri tarpeeksi, että mahdumme jonkun muun ennakkoluulojen rajaamaan Normaalien Ihmisten Joukkoon?

28.08.2003: Seliseli

Keskustellessani pitkästä aikaa erään ystävän kanssa mainitsin adoptioaikeistani. No, kun sanon "mainitsin", tarkoitan, että pääsin valistamaan ystävääni adoptioprosessin vaiheista ja kestosta ja suomimaan maailmanpolitiikkaa suunnilleen puolen tunnin ajan kesken työpäivän.

Alan vähitellen ymmärtää, miksi jotkut ovat haluttomia kuuluttamaan adoptioaikeitaan. Joka hemmetin kerta saa selittää mistä on kyse ja miten adoptio tapahtuu. Sitten pohditaan yhdessä, miksi jotkut maat antavat pois pikkukansalaisiaan, miksi jotkut eivät hyväksy adoptiolapsia omina lapsina, miten kivaa on kun jotkut ovat niin jaloja että adoptoivat, miten olisi parempi jos kaikilla olisi kaikki hyvin... Nämä keskustelut ja kiistat ovat virkistäviä, mutta kohtuus kaikessa - en minäkään ala pohtimaan lapsiperhepolitiikkaa tai neuvolajonoja kun joku kertoo olevansa raskaana, kuten tämä ystäväni tänään kertoikin.

12.08.2003: Kuluttajalautakunta

Että jaksaa kismittää joidenkin tapa puhua lapsista kuin kauppatavarasta. Kuulostaako seuraava ajatustenvaihto tutulta?

"Me olemme adoptoimassa lasta."
"Vai niin, ihanko totta? Oletteko ajatelleet mistä päin?"
"Kiinaan päin tässä suuntaudutaan."
"Ai jaa! Eräs tuttavapariskuntani adoptoi Kiinasta. He ovat oikein tyytyväisiä, tyttö on oikein suloinen."

Haloo? Mitä tämä henkilö yrittää sanoa - että Kiinasta on hänen kuulemansa mukaan saanut hyvää palvelua ja hyviä tuotteita? Samoin hän taitaisi vastata, jos ilmoittaisin suunnittelevani Ferrarin ostamista - "Ai jaa! Yksi tuttuni osti myös Ferrarin ja on oikein tyytyväinen."

05.08.2003: O-sana

No niin kaikki adoptiovanhemmat, yhteen ääneen, sanokaa se sana mikä teitä eniten ärsyttää. Älkää ujostelko. Se on se o-sana. Se mikä useimpien ihmisten sanomana saa varoitusvalot vilkkumaan.

    OMA

Nyt kuulin sen kaikkein vanhimman kaverini suusta. En alkanut kiukutella vaan valistin, mutta jos se tapahtuu uudestaan, niin tämä näppäimistö olkoon todistajani, kunniansa saa kuulla kaveri ja ympäristökin...