Surinaa
Takaisin pääsivulle

Adoptiota harkitsemassa Adoptiotietoutta Adoptiovanhemmat Adoptioyhteisö Adoptoidut Artikkelit Byrokratiat Juttua adoptiosta Kun tuttu adoptoi Prosessi ja odotus Uutiset
Sivukartta Tietoa tästä sivustosta
akkanen (ät) ampiaisakka piste com Kuka on Ampiaisakka?

Samanlainen erilainen sukulainen

Suurimmaksi osaksi arki adoptioperheessä on ihan samanlainen kuin perheessä, jota adoptio ei ole koskettanut. Lapset leikkivät, isä tiskaa, äiti silittää... Ja kuten nimimerkki Tammenterho totesi Verkkoklinikan palstalla, eipä sitä kaatunutta maitolasia pöydältä siivotessaan mieti, kenen geenit sen siihen huitaisivat.

Joitain eroja kyllä on. Vähemmän kuin maallikko tulee ajatelleeksi - sillä suurin ero on se, että adoptioperheessä on tultu ajatelleeksi! Moni tällä sivulla esitellyistä asioista pätee myös bioperheisiin, mutta yleensä vähemmässä määrin. Ja ikävä kyllä adoptiolasta usein ajatellaan ihan erilaisena oliona kuin adoptoimatonta lasta...

Kiintymyksestä rakkauteen

Lapsiaan rakastavat kaikki normaalit vanhemmat, oli lapset sitten synnytetty tai adoptoitu perheeseen. Rakkaus on esimerkiksi se, mikä saa äidit ja isät haluamaan lapselleen parasta ihan vain siksi, että tämä lapsi on tämä lapsi ja halutaan tehdä asiat parhain päin juuri tämän lapsen kohdalla. Lapset rakastavat vanhempiaan ehkä vaistomaisemmin ja vähemmän selkeästi ajateltavalla tavalla, mutta rakastavat kuitenkin.

Oikean rakkauden edellytys on kuitenkin toimiva kiintymyssuhde. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Lapsen ja vanhempien kiintymys on normaali suhde, joka pätee lapsen ja hoivaajan välillä. Se on sitoutumista ja luottamista jatkuvuuteen. Kiintymyssuhteen syntyminen edellyttää, että aikuinen vastaa lapsen tarpeisiin jatkuvalla, luotettavalla tavalla, jotta lapsi tuntee ymmärtävänsä ympäristöään ja aikuinen lasta. Kiintymys edellyttää myös pysyviä ihmissuhteita.

Kiintymyssuhteen syntyminen voi häiriintyä biologisessakin perheessä, mutta adoptiolapsella kiintymysprosessi on käytännössä aina häiriintynyt. Häiriö tai katkos tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy uuteen perheeseensä ja jättää taakseen tutun lastenkodin tai sijaisperheen. Jo aikaisemmin lapsella on ollut yksi katkos elämässään: ero biologisesta äidistä ja ehkä isästäkin.

Tullessaan uuteen perheeseen ja uusiin ihmissuhteisiin lapsi aloittaa kiintymyssuhteen muodostamisen nollasta. Biologisesti perheeseen tullut lapsi kehittää kiintymystä edelleen, ilman häiriötekijöitä, siinä vaiheessa kun adoptiolapsi vasta ensimmäistä kertaa tutustuu niihin joihin pitäisi kiintyä.

(Suurin osa materiaalista käännetty ja sovellettu sivustolta www.anknytning.nu ja www.attach-china.org. Kaikki virheet ovat omiani.)

Hoitorauha on tärkeä

Nimenomaan kiintymyksen syntymisen kannalta on tärkeää, että uusi perhe saa tutustua rauhassa toisiinsa. Lapsen pitää voida luottaa siihen, että nämä ihmiset eivät mene pois ja jätä häntä. Ainoa tapa, millä tämän voi oppia, on huomata samojen ihmisten olevan läsnä joka päivä.

Vain vanhempien tulee hoitaa lasta, varsinkin aluksi. Tämä tuntuu ehkä epäloogiselta: jos lapsi on jäänyt vaille rakkautta, eikö olisikin hyvä antaa hänelle niin paljon rakkautta kuin vain voi? Kysymys on kuitenkin kiintymyksestä eikä rakkaudesta, ja kiintymykseen pätevät toiset lait. Jos lasta hoitaa monta eri ihmistä, lapsi ei tiedä, kuka on tai ketkä ovat hänen vanhempansa, ne tyypit, joiden läsnäoloon voi luottaa. Älä siis syötä tai sylittele adoptiolasta, ennen kuin hänen vanhempansa antavat siihen luvan tai osoittavat muuten hyväksyvänsä hoivanpidon..

Älä utele

Adoptoiduillakin ihmisillä on yksityisyytensä, samoin kuin heidän vanhemmillaan. Jo odotusaikana vanhemmat saivat todennäköisesti tottua selittämään adoptioprosessia kerta toisensa jälkeen, vaikka se tuntui aika henkilökohtaiseltakin. Suurin osa vastaili auliisti tietäen kysymykset hyväntahtoisiksi ja aidoksi tietämättömyyden paikkaamiseksi.

Lapsen tultua tilanne kuitenkin muuttuu, ja se voi yllättää myös adoptiovanhemmat. Enää ei teekään mieli selittää pahki jokaista pientä yksityiskohtaa siitä kauan odotetusta lapsesta. Ne yksityiskohdat nimittäin sisältävät enemmän kipupisteitä kuin useimpien biologisesti perheeseen tulleiden lasten historia. Lapsi on ehkä hylätty roskalaatikkoon. Lapsi voi olla syntynyt insestin seurauksena. Lapsella voi olla hepatiitti. Lapsi on saattanut joutua elämään kammottavissa olosuhteissa ennen lastenkotiin pääsemistä, tai jopa lastenkodissa. Kaikki tämä on lapsen oma asia. Vanhemmilla on tarpeeksi miettimistä siinä, miten näistä asioista puhutaan lapselle itselleen kun tämä on tarpeeksi vanha, eivätkä he halua sekoittaa pakkaa enää enempää juttelemalla ihmisille, joille asiat eivät oikeastaan kuulu. Ja kun lapsi kasvaa isoksi, hän ei ehkä halua, että joka sukulainen tietää hänen ankeasta alustaan maailmassa.

Anna vanhempien päättää, mitä he lapsesta kertovat, sillä he ovat lapsen luonnollisia edunvalvojia. Lapsi itse on yhtä suloinen ja valloittava historiansa kanssa kuin ilmankin sitä.

Erinäköinenkö?

Uusi sukulaisesi tai tuttavapiirisi tuore laajennus voi olla todella paljonkin erinäköinen kuin mihin olet tottunut. Pienemmillä paikkakunnilla suurin osa väestä on tutun vaaleaihoisia, ehkä jopa blondeja, ja siniharmaasilmäisiä. Sivustakatsojilta rävähtävät silmät auki, kun pieni suklaanruskea nappisilmä ensimmäistä kertaa näkyy kylänraitilla. Tämä on aivan ymmärrettävää. Uuden tuijottaminen on normaali inhimillinen reaktio, eikä sitä tarvitse hävetä.

Pääkaupunkiseudulla on omat ongelmansa. Ulkomaalaisia ja "ulkomaalaisen näköisiä" - eli lähinnä tummempia - ihmisiä vilisee kaikkialla, ja joka jäppisellä on oma mielipide asiasta. Nämä mielipiteet yleensä aiheutuvat ihmistä isommista ilmiöistä (kuten talouden toimintaperiaatteista) ja ihmisenkokoisten asioiden (kuten työttömyyden) kautta mielipiteet valuvat alas henkilön tasolle (kuten somalialaisten haukkuminen). On vaikeaa erottaa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa, mikä on syy ja mikä on seuraus, kun henkilökohtaisten loukkausten kierre on jatkunut pitkään. Erinäköisyydestä sinällään tulee helposti uhka. Tämäkin on normaali inhimillinen reaktio, pelkoreaktio. Ei niitä kaikkein jaloimpia asioita ihmisessä, mutta luonnollinen.

Sen sijaan hävettävää on rasistinen toiminta. Rasismilla tarkoitetaan laajasti ilmiötä, jossa ihmiset laitetaan arvojärjestykseen etnisyyden (tai muun piirteen) perusteella, ja toimitaan syrjivästi arvoasteikon alapäässä olevia ihmisiä kohtaan. Rasismilla on useita vakavuusasteita, reaktioista ja ajatuksista sanoihin ja tekoihin. Reaktoitaan voi ihminen yrittää muuttaa, tunteitaan ja ajatuksiaan vielä helpommin; sanojaan ja tekojaan voi (aikuinen) ihminen hallita.

Älä vatvo lapsen etnisyyttä. Ja jos sinulla on rasistisia ajatuksia, pidä ne omana tietonasi. On ihan sallittua sanoa, että lapsi on vaikkapa kiinalainen. Ihan eri asia on ryhtyä miettimään, miten "kaikki kiinalaiset" ovat tietynlaisia, tai pohtia kerta toisensa jälkeen miten hyvin kiinalainen lapsi on sopeutunut suomalaiseen perheeseen. Anna lapsen kohdata erilaisuutensa kun hän on siihen valmis, ja jätä ne keskustelut hänet tunteville vanhemmille.

Lisää rasismista mm. Karmela Liebkindin kirjasta Me ja muukalaiset. Osa yo. ajatuksista on alunperin peräisin sieltä.